1600-luvun perintö

Monet 1700-luvun keskeiset henkiset ilmiöt olivat suoraa jatkoa jo renessanssin aikana käynnistyneelle kehitykselle. 1600-luku merkitsi ennen kaikkea luonnontieteellisen tutkimuksen läpimurtoa. Englannissa kehittyi empiirinen, kokemuksen ja havainnon ensisijaisuutta korostava filosofia. Jo Francis Bacon oli esittänyt, että tieteen oli tuotettava hyötyä, hankittava ihmiselle luonnon herruus. Empiirisen filosofian ensimmäinen merkittävä edustaja oli John Locke.

Samanaikaisesti empirismin kanssa kehittyi myös rationalistinen suuntaus, joka pyrki puhtaan päättelyn avulla luomaan annetuista lähtökohdista spekulatiivisen maailmankuvan. Ranskalainen Rene Descartes korosti kriittisen asenteen merkitystä tieteen keskeisenä tavoitteena.

Isaac Newtonin kehittämä rationalistinen ja mekanistinen luonnonselitys mullisti koko länsimaisen maailmankuvan. Mekaniikan lakien aukoton järjestelmä muodostui ihanteeksi paitsi luonnon, myös ihmisen ja yhteiskunnan tutkimuksessa.

Näistä lähtökohdista syntyi 1700-luvulla usko ihmisen, ajattelun ja yhteiskunnan edistykseen ja kaikenkattavan maailmankuvan mahdollisuuteen. Enää ei oltu kovin kiinnostuneita siitä, miksi (mitä päämäärää varten) jokin ilmiö on olemassa, vaan miten se tapahtuu, mitä lainalaisuuksia se noudattaa.

Oppi luonnonoikeudesta

1600-luvulla syntyi myös luonnonoikeudellinen teoria, jolla oli keskeinen asema seuraavan vuosisadan yhteiskunnallisessa keskustelussa. Sen mukaan on olemassa luonnontila, jossa ihminen on vapaa. Järkensä avulla ihminen saa tietoa tässä tilassa vallitsevasta luonnonlaista, jonka mukaan hänellä on joitakin luovuttamattomia oikeuksia (esim. hengen ja omaisuuden turva).

Ihmiset ovat kuitenkin muodostaessaan yhteisön ja tehdessään valtiosopimuksen luovuttaneet vapautensa suvereenille hallitsijalle, joka vastineeksi on sitoutunut takaamaan yhteiskunnan turvallisuuden, rauhan ja yksilöiden oikeuksien maksimaalisen toteutumisen. Luonnonoikeudellisilla opeilla voitiin tukea sekä yksin- että kansanvaltaisia pyrkimyksiä. Thomas Hobbesin mukaan kansan vapauden rajoittaminen vallan keskityksen avulla oli välttämätöntä, koska vaihtoehtona oli kaikkien sota kaikkia vastaan. John Locke puolestaan katsoi, ettei valtiosopimus rajoittanut yksilön oikeuksia, vaan laajensi ja säilytti niitä: mikäli suvereeni hallitsija loukkasi kansalaisten oikeuksia, heillä oli oikeus nousta kapinaan.

Luonnonoikeusfilosofian mukaan ihminen on vapaa siksi, että hän omistaa oman persoonansa ja kykynsä. Erityisesti Locke korosti sitä, että ihmisen työ ja siten myös tuon työn tulokset ovat hänen omaansa.

Keskeisiä auktoriteetteja olivat Locken lisäksi Hugo Grotius ja Samuel von Pufendorf, joka toimi ruotsalaisen Lundin yliopiston professorina.

Pietismi

Pietismi syntyi 1600-luvun lopulla Saksassa vastavirtauksena jähmettyneelle puhdasoppiselle luterilaisuudelle. Sen keskushahmo Philipp Jacob Spener halusi uudistaa kirkon sisältä päin ja asettaa yksityisen ihmisen sisäiset, hengelliset tarpeet lähtökohdaksi. Pietismi korosti uudestisyntymistä, herätystä; sen käytevoimana oli uskonnollinen tunteellisuus, joka sysäsi opilliset kysymykset sivummalle.

Suuren Pohjan sodan koettelemukset loivat maaperän pietismin läpimurrolle Ruotsissa. Siperian sotavankeudesta palaavat sotilaat toivat mukanaan pietistisiä käsityksiä.

Vaikka vanhempi pietismi oli teologisesti oikeaoppista, kirkko pyrki estämään sen leviämistä. Vuoden 1726 konventikkeliplakaatilla kiellettiin yksityiset uskonnolliset kokoukset. Tämän seurauksena kuitenkin voimistui radikaalipietismi, joka irtautui kirkosta ja hylkäsi mm. luterilaisen sovitusopin.

Noustessaan arvostelemaan luterilaista yhtenäiskirkollisuutta pietismi toi mukanaan uskonnollisen relativismin siemenen: jokaisen uskonnon ainutkertaista sisältöä oli kunnioitettava, oli se puhdasoppista tai ei. Uskonto alettiin kokea jonakin subjektiivisena, yksityisenä asiana. Pietismi pohjusti siten omalta osaltaan modernin, omaa erillisyyttään korostavan persoonallisuuden syntyä.

Valistus

”Tulevien sukupolvien puolesta”. Kuninkaallisen tiedeakatemian tunnus.

1700-luvusta käytetään yleisesti nimitystä ”valistuksen vuosisata”. ”Valistus” -käsite kuvaakin melko hyvin aikakauden yleistä ajattelutapaa: haluttiin soveltaa käytäntöön ja levittää laajan yleisön tietoisuuteen ne suuret ideat ja keksinnöt, jotka olivat syntyneet enimmäkseen jo edellisellä vuosisadalla.

Valistus ei kuitenkaan ollut mikään yhtenäinen ilmiö. Ranskalaisen valistuksen taustalla oli rationalismin perinne sekä toisaalta Locken ja Newtonin pohjalta syntynyt luonnontieteellinen näkemys ihmisestä ja yhteiskunnasta. Valistus uskoi järkeen ja edistyksen väistämättömyyteen.

Yksinvaltiuden, feodalismin ja monien yhteiskunnallisten epäkohtien vaivaamassa Ranskassa valistus radikalisoitui: vallankäytön ja uskonnon kritiikki sekä ihmisoikeuksien ja demokratian vaatimukset loivat perustan esim. Yhdysvaltain synnylle ja Ranskan vallankumoukselle.

Saksalaisen valistuksen taustalla olivat toisaalta pietismi ja toisaalta Gottfried Wilhelm Leibnizin filosofia, jossa maailman matemaattis-looginen järjellisyys ja Jumalan olemassaolo on sovitettu yhteen. Pietismiin sisältyvät yksilön vakaumuksen kunnioitus, moraalinen kilvoittelu ja suvaitsevaisuus muita uskontoja kohtaan tekivät sen varsin vastaanottavaiseksi valistuksen ja edistyksen ajatuksille.

Saksalainen valistus ilmeni nimenomaan reformipolitiikkana, se ajoi uudistuksia, mutta ei halunnut uhmata esivaltaa.

Saksalaisella valistuksella oli suuri vaikutus Ruotsiin ja Suomeen, jossa valistuksen aatteita ajoivat käytännössä usein pietistiset papit.

Ranskalaisen valistuksen aatteita toki tunnettiin, mutta varsinaisen läpimurtonsa se teki vasta Kustaa III:n aikana, jolloin valistuksen kukoistus oli Ranskassa jo päättymässä.

On myös huomattava, että samanaikaisesti valistuksen kanssa esiintyi myös monia sen järkiuskolle enemmän tai vähemmän vastakkaisia ilmiöitä, kuten alkemiaa, salaseuroja ja hurmahenkistä uskonnollisuutta.